- Mitä sinä nykyisin opetat, kysyi englantilainen kolleegani. Ihmistaitoja, vastasin.  Olinko siis lopettanut valmentajien kouluttamisen, hän tiedusteli. En todellakaan. Pidin hänelle palopuheen ja nyt teen sen sinulle kirjallisena: Jokainen, siis ihan jokainen meistä ansaitsee saada tehotreeniä ihmistaidoissa.  Sinä ja minä. Erityisesti yritykset, vaikka niissä herätään aivan liian hitaasti tajuamaan, että ihmiset tekevät tuloksen, eivät asiat ja koneet. Olemme todella kipeästi päivityksen tarpeessa. Yrittäjät ovat väsyneitä ja kiireisiä, työntekijät ovat väsyneitä ja kiireisiä, lapsetkin ovat väsyneitä, koska heidän huoltajillaan on kiire. Emme tosin tiedä minne.

Olemmeko me stressaantuneempia kuin ennen? No ihan taatusti, sillä aivot ovat lähes kaikilla ylikuormittuneita. Kaikkea on liikaa. Se on uudenlaista stressiä,  joka ei häivy viinilasillisella ja irtokarkeilla. Todisteeksi riittää käynti ruuhkaisassa kaupassa. Siellä leppoisuus ja ystävällisyys on harvinaisempaa kuin luomutuote. Tylyys ja töykeys ei ole normaalia. Ei edes meille suomalaisille.
Se on merkki sisäisestä paineesta. Emme enää taistele ruuasta luolamiehen tavoin mutta käyttäydymme kuitenkin kuin olisimme vihollisten ympäröimiä. Somen vihapuheet ovat tästä ääriesimerkki. Kuitenkin ihmisyyden kauneimpia asioita on kunnioittava ja lämminhenkinen yhteisöllisyys. Haluamme olla hyviä. Se on kuitenkin välillä haastavaa ellemme huolla aivojamme.

Mitä on tapahtunut? Liian nopea muutos. Meillä on ikäänkuin antiikin Pariisin kartta kädessämme vaikka pitäisi pystyä löytämään tiensä nykyajan New Yorkissa. Ei oikein onnistu edes gps:n avulla ja on vähintäänkin eksynyt olo. Maisemat ovat vaihtuneet aivojemme kannalta tunnistamattomiksi ja jokainen meistä tarvitsee ja ansaitsee suunnistusapua. Siinä ei ole mitään hävettävää vaikka jotkut, ehkäpä erityisen stressikuormitetut ihmiset sille naureskelevat. Mutta tietämättömyyttä, ei tyhmyyttä on olla käyttämättä nykyajan keinoja,  jotka ovat kuin loistavasti toimivia navigaattoreita.
Tästä ihmistaidoissa eli opettamissani valmennustaidoissa on kyse. Paremmista keinoista pärjätä kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa maailmassamme. 

Ympäröivä todellisuus on muuttunut viime vuosikymmeninä perusteellisemmin kuin kymmeniin  tuhansiin vuosiin. Ei ole ehtinyt evoluutio mukaan. Ei ollenkaan. Aivomme eivät ole päivittyneet muutoksen vauhdissa. Mieli ja keho eivät ole niin moderneja  kuin haluasimme olettaa. Käymme kankealla ja yksinkertaisella ohjelmalla. Siksi on varsin ymmärrettävää, että sekoilemme alkeellisilla tavoillamme niin ihmissuhteiden kuin digiähkyn kanssa. Sisäinen kuormitus on niin yksilön kuin yhteisön tasolla korkea.
Me tarvitsemme keinot palauttaa hyvyytemme ja ihmisyytemme. Me tarvitsemme ihan uusia taitoja, joita ilman esi-isämme ovat pärjänneet vallan mainiosti. Me tarvomme kömpelösti ja pahoinvoivasti eteenpäin luolamiestyylillä vaikka meiltä edellytetään jotain ihan muuta. Esimerkiksi esimiehet ovat ymmällään kun yhtäkkiä pitäisi ymmärtää alaisiaan. Alaiset manaavat ikuisia organisaatiomuutoksia ja vastustavat niitä minkä voivat. Ainakin valittamalla. Aikuiset kauhistelevat virtuaalimaailmaan uponneita lapsiaan ja samalla räpeltävät älypuhelimiaan. Päätöksiä pitäisi pystyä tekemään ja nukkuakin kuulemma pitäisi. Pitäisi niin paljon, mindfulnessiakin pitäisi harjoittaa ja tekisi vain mieli muuttaa Välimeren äärelle. Tai jonnekin.


IHMISTAIDOT eli opettamani valmennustaidot päivittävät meidät selviytymään nykyajasta ja valmistautumaan tulevaan. Joku päivä nämä ovat kansalaistaitoja, jotka opetetaan jo koulussa. Sitä odotellessa teen sitä, minkä tiedän toimivan loistavasti. Opetan ihmistaitoja valmennustaitojen nimellä, jotta yritykset älyäisivät tarttua niihin. Kannattaisi. Miksi?

*Tarvitsemme kykyä neuvotella jopa 'vihollisen' kanssa. Neuvottelulla päästään aina pitemmälle kuin määräilyllä  sillä jokainen ihminen haluaa sisimmässään olla vapaa päättämään.

*Meidän on opittava kuuntelemaan toisiamme kunnioittavasti, jotta ihmiset kokevat tulevansa kuulluksi. Sellaiset ihmiset eivät hyökkää. Emme mekään.

*Jotta ymmärtäisimme, meidän on oltava ymmärrettäviä.  On tunnettava itsensä tunnistaakseen  oma tapa kohdata muut ihmiset. Viisas tuntee itsensä eikä tee oletuksia edes toisista.

*Kannustava ihminen tuo toisista parhaan esille. Se ei ole meille luontaista. Se on opeteltava. Kannustus on yrityksissä nopein tapa kohentaa tulosta. Kuinka monta tutkimusta tästä vielä tarvitaan?

*Rauhallisempana ja tasapainoisempina teemme viisaampia päätöksiä. Tutkittu on. Liskoaivoilla johdetulla maailmalla tulee ikävää jälkeä. Siitä on meillä kaikilla ihan omakohtaisia kokemuksia, vai mitä?

Jos sinua puhuttelee paremmin sana valmennustaidot kuin ihmistaidot, niin tiivistän ne tässä näin. Ja tosiaan, nämä eivät ole meille luontaisia kykyjä, vaikka saatamme kuvitella olevamme se poikkeusyksilö tomppeleiden keskuudessa. Emme ole ilman harjoittelua.

TIEDOTUSTILAISUUS VALMENNUSKOULUTUKSESTA, JOKA STARTTAA 
SYKSYLLÄ 2016
TIEDOTUSTILAISUUS VALMENNUSKOULUTUKSESTA

TERVETULOA 26.4. KLO 17 -19 KATSOMAAN KUINKA VALMENNAN

TERVETULOA VALAISEVAAN TIEDOTUSTILAISUUTEEMME

TIISTAINA 26. 4. klo 17 -19

PAIKKA GLO HOTEL ART,  HELSINKI

Ilmoittaudu info@namaste.fi

Voiko arkeensa rakastua?

Rakastuneena meitä ei ärsytä tiukka purkinkansi, mateleva kassajono, lasten sotkut, työkaverin hymyttömyys tai mikään niistä tuhansista mahdollisista päivittäisistä harmituksista, jotka värittävät päivämme harmain sävyin. Rakastuneena sitä jotenkin vain nauttii ihan kaikesta. Muistathan? Mutta rakastuminenhan on aivojen poikkeustila, jossa kemikaalit sotkevat järkevän ajattelun, sanotaan. 

Vai onko tämä sittenkään koko totuus? Voisimmeko muuttaa joskus ankean arkemme edes vähän värikkäämmäksi ja hauskemmaksi edellyttämättä mitään megaluokan ulkoisia muutoksia. Ihan vain päättämällä rakastua siihen? Kyllä.

Siihen tarvitaan vain vähän oveluutta huijata aivojamme luulemaan, että olemme ilahtuneita, innostuneita, kiitollisia juuri niistä asioista, joista niin helposti urputamme. Aivot ovat ällistyttävän vastaanottavaisia myönteisille ajatuksille, joita keksimme silloin kun ’todellisuus’ ei miellytä. Sillä loppujen lopuksihan on aina kyse tulkinnoista, ei tosiasisoista. Sade merkitsee toiselle hyvää satoa, toiselle pilalle mennyttä lomaa. Viisas ihminen löytää sateelle tulkinnan, joka palvelee hyvää mieltä parhaiten. Esimerkiksi: nyt sataa, sehän on mielenkiintoista. Sade ei minua sulata. Sade kaunistaa hipiän. Sade on sade. Ei sen enempää. 

Totta on se, mitä toistamme itsellemme riittävän usein. Eli alamme pitää varmoina faktoina sellaisia asioita, joita olemme toistelleet itsellemme uudellen ja uudelleen. Esimerkiksi, että inhoan maanantaita tai marraskuuta. Kun se on tehnyt satoja, ellei tuhansia kertoja, niin alamme uskoa siihen, että viikossa on yksi kelvoton päivä ja vuodessa vähintäänkin yksi kammottava kuukausi. Ja olemme valmiita myös puolustamaan tätä 'totuuttamme.'

Olennaista lienee kysyä itseltään rohkeasti, palveleeko tämä tai joku muu uskomukseni minua. Edistääkä se hyvää elämää vai tuhoaako se kenties yllättävän paljon, vaikkapa yhden päivän viikosta? Näin kävi Saaralle, joka kertoi joka käänteessä vihaavansa maanantai-päiviä, jolloin kaikki meni pieleen. Ei siinä tarvittu kuin yksi kysymys, niin Saara oivalsi, että ei todellakaan hyötynyt maanantai-vihastaan. Ja se kysymys oli yksinkertaisuudessaan: " Olisiko elämäsi parempaa, jos oppisit pitämään, jopa rakastamaan, maanantai-päiviä?". 

Ajatuksemme ovat kuin kyntöauroja aivoissamme. Ne muokkaavat sinne uria ja polkuja, joita tarpeeksi usein tallattuamme muuttuvat teiksi ja valtateiksi. Jos haluamme hyvän elämän, kannattaa kyntää aivoihin sellaisia polkuja, joita on mahdollisimman mukava kulkea. Myönteiset tulkinnat elämästämme ovat juuri sitä. Ne oppii, kun oppii korvaamaan rajoittavat ajatusrakennelmasa paremmilla.
Saara nauttii nykyisin mukavista ja tuottavista maanantaipäivistä ja on saanut vuoteensa yli 50 lisäpäivää.

Ps. Minä esimerkiksi kamppailen välillä marraskuu-väsymyksen kanssa. Silloin hoen itselleni, kuinka upeaa onkaan sitten, kun on taas aurinkoa. Tämän kuvan olen suurentanut lieteni takaseinälle. Annan sen viedä itseni taivaallisiin muistoihin enkä edes muista, että ulkona on, no, vähemmän innostavaa. Kuvassa olen Piemontessa, Italiassa, Sukuloiden upealla viinitilalla joogaretriitillä ja tapani mukaan en malttanut pitää näppejäni erossa ruuanlaitosta.En edes huippukokkien keittiössä...