Ethän kuulu narina- kuoroon?

Kuorolaulu on tunnetusti ja tutkitusti terveellistä ja kaiken lisäksi erinomaisen hauskaa. Harrastajat vannovat hyvän olon vetävän heitä vuodesta toiseen mukaan. Näitä ylistyslauluja kuunnetuani ja tutkimuksia luettuani aloin etsiä itselleni kuoroa. Koska en löytänyt sopivaa, päätin perustaa sellaisen. Ja koska en katso olevani mikään Luojan laulava lahja maailmalle, loin kuoron meille, jotka emme usko osaavamme laulaa. Meille, joiden perheenjäsenet ovat selkeäsanaisesti ilmaisseet, että laulumme ei ole toivottavaa. Meille, jotka kuitenkin salaa haluamme laulaa. Syntyi iki-ihana Ilokuoro. Ilokuoro ehti toimia riittävän kauan todistaakseen, että kuorolaulu on ihmeen piristävää ja että KAIKKI osaavat laulaa. Poistuimme laulu-illoistamme sydämet höyhenenkeveinä ja naama hymyssä.

Mutta on niitä toisenlaisiakin kuoroja. Sellaisia, joihin osallistumme päivittäin. Työpaikalla kahvittelun lomassa, ystävien kesken, naapureitten kanssa  ja ihan vaikka koirapuistossa seisoskellessamme. Itse asiassa näitä kuoroja näyttää olevan siellä, missä kaksi tai enemmän ihmistä kokoontuu yhteen. Yksinlauluakin ilmenee.Kutsun näitä narina-kuoroiksi.

Yhteinen sävel löytyy ällistyttävän helposti. Laulujen teemat eivät juuri vaihtele. Sanoitukset toki poikkeavat toisistaan, vaikkakin yllättävän vähän. Kestosuosikki ja ikivihreä on: Miten muut eivät osaa hoitaa asioita oikein ja kuinka vaikeaa meillä onkaan eikä mitään ole oikeastaan tarpeeksi. Tai sitten kaikkea on liikaa ja mitäs siitäkin seuraa. Aika mollivoittoista.

Nämä kuorohetket voivat antaa hetkeksi valheellisen yhteisöllisen tunteen; olemme samaa mieltä siitä, että mikään ei ole oikein  hyvin. Mutta päivästä toiseen näitten laulujen sanoma alkaa syöpyä sisällemme ja vie mehut. Värit alkavat väljähtyä elämästämme ja lopulta sielunmaisemamme on melko harmaa tai jopa mustavalkoinen. Väsyttää.

Vaikka emme heti osaisi perustaa ikiomaa ilokuoroamme, voimme ehkä pikkuhiljaa hyräillä tyytyväisyyden tunnussäveltä ja asteittain siirtyä kiitollisyyden suvivirteen. Huomaamattamme elämä alkaa virrata sisällämme ja tunkeutua solujen sisälle. Ei aikaakaan, kun huomaamme, että askel on keveämpi ja laulattaa.

Yritän kannustaa lapsenlapsiani laulamaan enkä suostu kuulemaan selityksiä siitä, että eivät he osaa. Kaikki osaavat ja tikulla silmään sitä, joka toisin väittää.

" En laula siksi, että olen onnellinen. Olen onnellinen siksi, että laulan." Tuntematon kuorolainen.


Unknown

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.