Montako kertaa kannattaa pelästyä?


Eilen olin jäädä rekan runnomaksi. Autooni tuli vika keskellä moottoritietä. Onneksi selvisin säikähdyksellä. Vai selvisinkö? Järkyttyneenä aloin kelata kauheutta kymmeniä, ellen satoja kertoja niin omassa mielessäni kuin aika monille, joille pääsin kertomaan asiasta. Kesti monta tuntia ennen kuin havahduin siihen, että ehkäåä tässä oli nyt tilanne, jota ei kannttaisi keinotekoisesti ylläpitää enää pitempään. Olin valitettavasti onnistunut polkemaan aivoihini tuoreen stressipolun, jota talloin hokien;  kauheaa, kauheaa, kauheaa.Miksi tämä on huono juttu?Aivot elävät realiajassa ja tilanteen kertaaminen ja tarkka kuvailu vakuuttivat aivoilleni, että olin edelleen vaaratilanteessa. Mikä ei tietenkään ollut totta, mutta sitähän aivoparkani eivät tienneet.

Pidin stressitasoani huippulukemissa, koska en älynnyt pysähtyä enkä muistanut, että minulla on viisaampi vaihtoehto. Monenmoiset kehoa kuormittavat stressikemikaalit tulvivat ympäri kehoani. Olin varmaan lyhentänyt elinikääni reippaasti ja kuormittanut kehoani tarpeettomalla kortisolitulvalla tuntikausia. Sitten muistin hengityksen. Pelastavan hengityksen. Se on kuin herätyskellon stop-painike. Sisäinen hälytystila loppuu.

Syvään hengittäminen on ihmeellinen, lähes taianomainen keino rauhoittaa mieltä. Se toimii minuuteissä tavalla, joka jaksaa ihastuttaa minua uudelleen ja uudelleen. Tyynnyttävä, seesteinen hengitys auttoi minua pysähtymään ja kysymään itseltäni, oliko syytä enää pelätä tai olla järkyttynyt. Ei tietenkään ollut. Vaara oli todellakin ohi eikä sisäinen hysteriani enää palvellut minua. Olin vain pitänyt kuohuvaa sisäistä tilaani yllä kuin antamalla herätyskellon soida taukoamatta, stop-nappulaa painamatta.

Rauhoittuneena kysyin itseltäni, mitä hyvää tapahtumassa oli. Vastaukseksi sain heti ylitsevuotavan kiitollisuuden tunteen siitä, että olen hengissä. Olin myös kiitollinen hinausauton kuljettajan leppoisuudesta ja lämpimästä kodistani, jonne pääsin pian.  
Olin itseni takia kääntänyt tilanteen tulkinnan paremmaksi. Oloni on edelleen lämpimän kiitollinen. Se on huomattavasti mukavampi tunne kuin pelonsekainen päivittely, johon on niin helppo jäädä lillumaan. Aidot tunteet tulevat ja niiden tehtävä on tulla tunnistetuksi. Hyvä niin, sillä emmehän muuten osaisi toimia vaaratilanteissa.

Harjoittelen miettimään tarkkaan, varsinkin tuohtuneena, ärsyyntyneenä tai muuten vain en ihan tyynenä, kuinka monta kertaa minun kannattaa kerrata mielessäni jotain ikävää asiaa. Ja kuinka viisasta on vaahdota siitä muille. Sillä oman jaksamiseni kannalta nopeus on valttia. MItä nopeammin huomaan hyvän, sitä paremmin voin. Paljon on kyse tottumuksesta, josta voi kyllä päästä pois.

En osaa sanoa kenenkään muun puolesta, kuinka kauan on sopiva aika toistaa epämieluisia tapahtumia.  Ehkäpä sopivin mittari on oma tunne - tuleeko minulle parempi olo olemalla hiljaa vai vatvomalla asiaa. Antaako se voimia vai viekö? Jaksavatko läheiseni, ystäväni kuulla kauhutarinaani vielä kerran? Rehellisyys on kullan kallista. Pelästyminen on luonnollista. Sen ylläpito ja lietsonta ei.


Unknown

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.