Mieli pakkasella vai lomalla?

Lämpimät terkut Posiolta, jossa on selfiehetkellä pakkasta -31 astetta ja näpit kohmeessa ennen kuin sain puhelimen taskuun. Täällä sinertävässä hämärässä olen taas kerran saanut kokea sen, että arkeensä kannattaa rakastua. Oikeasti ja toden teolla. Siksi, että arkipäiviä on huomattavasti enemmän kuin lomapäiviä. Siksi, että me itse voimme vaikuttaa onnellisuuteemme ja  oloomme merkittävästi enemmän kuin usein tajuamme. 

Tulin Posiolle viikonlopun työmatkalle poikkeuksellisen vauhdikkaan ja vaativan työviikon jatkeeksi. Olin lähdön hetkellä rättiväsynyt eikä keikka kylmään houkuttanut yhtään niin paljon kuin ajatus lomasta tropiikissa. Lennon aikana mietin, miten ihmeessä jaksaisin tehdä vaativan työkeikan hommat. Milloin ehtisin päivittää tätä blogia? Saisinko lainkaan levätä. Mitä enemmän huokailin mielessäni oloani ja tulevaa koitosta, sitä väsyneemmäksi itseni tunsin. Kuusamon kentällä olin jo melkein zombie.

Sitten valitsin toisin. Oli pakko, sillä ilman energiaa on vaikea olla energinen, vai mitä? Vähän väkisin kampesin itseni kiitollisuus-kanavalle, enkä edes väitä, että se oli helppoa ja tapahtui käden käänteessä. Ei. Todellakin, todellakin, todellakin minun piti jumpata mieltäni ihan hikisen kuntosalikäynnin verran. Keskittyä siihen, mikä on hyvin. Kerrata itselleni, että väsymys on useimmmiten vain mielen umpikuja. Sieltä voi kääntyä toiseen suuntaa ja virkistyä aivan ällistyttävän paljon. Mietin, kuinka etuoikeutettu olin, että sain tehdä työtä, jota rakastan. Kuvittelin etukäteen kaikki upeat ihmiset, jotka pääsen tapaamaan. Päätin, siis päätin, että tulen nauttimaan tästä viikonlopusta aivan erityisen paljon. Raivasin rasittuneen valituksen päästäni kuin tarpeettoman roinan kotoa. Ja hupsista, kuinkas kävikään?

Laukut on taas pakattu ja kohta lähden kohti Kuusamon lentokenttää. Mieli on kupliva, kehossa on virtaa, sydän on kevyt ja lämmin. Nautin näistä kolmesta päivästä aivan suunnattomasti. Olen innoissani kivoista uusista työjutuista, jotka pääsen kohtapuolin teidän  kanssanne jakamaan. Naputtelen tätä juttua Pentikin mieltä kohottavan kauniissa tiloissa ja sanon mielessäni kiitos, kiitos, kiitos! Elämä on ihanaa, kun ei jää odottamaan, että elämä muuttuisi ihanaksi. 

Anu Pentik jaksaa olla innostunut, koska hän on innostunut. Se on kuulemma jokapäiväinen päätös. Ja ilmeisen kannattava, sillä reilusti yli 70 vuotiaana Anulla on enemmän energiaa kuin kymmenellä meikäläisellä.
Tässä Anu näyttää esimerkkiä.



Tämähän on hyvää, toteaa Anu Pentik hämmästyneenä ja maistelee tofua, jota on kuulemma ennen inhonnut.  

Unknown

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.