Terveisiä Italian hiljaisuudesta

Italia ja hiljaisuus - hmm. Outo yhdistelmä, vai mitä? Vaikka et olisi koskaan edes vieraillut saapasmaassa, olet varmaan nähnyt italialaisia filmejä, joissa meuhkataan äänekkäästi. Italialaisille kuiskaus ei ole kuulemma se luontaisin tapa ilmaista itseään. Ja silti, koin viime viikolla juuri Italiassa syvää hiljaisuutta, joka juurrutti itsensä sisälleni. Hiljaisuus kasvoi minussa melusta huolimatta. Ja ehkä juuri siksi.

Tulin juuri takaisin jooga- ja mindfulness-kurssilta Trevistä, Rooman lähistöltä. Opin molemmista aiheista paljon lisää viisailta opettajiltamme Eija Wagerilta (mindfulness) ja Leena Koiso-Kanttilalta (jooga). Tajusin jälleen kerran, että mitä enemmän 'opin', sitä selkeämmin ymmärrän tietäväni vähemmän ja vähemmän. Yksi asia upealla matkallamme kuitenkin kirkastui erityisen hyvin; Hiljaisuus on aina suurempi, syvempi, kirkkaampi ja vaikuttavampi kuin mikään häly, meteli ja äänisaaste, johon törmäämme. Tämän opetti minulle eräs oliivipuu. Mutta ei mikään tavispuu, koska ikää ko. yksilöllä on jo paikallisten mukaan ainakin 1700 vuotta.

Kun tapaa ensimmäistä kertaa yhden maailman vanhimmista puista (puun numero on 102), jää sanattomaksi. Puu on äärettömän hiljainen. Sen hiljaisuus ottaa syliinsä. Se alkaa soida ympärilläni ja sisälläni.  Se kutsuu kuuntelemaan hiljaisuutta. Se huokuu hiljaisuutta vaikka ympärillä on kylä eikä olla niin kaukana kaikesta, etteikö täällä riittäisi melua ja hässäkkää. Silti koin ajan tämän puun äärellä aivan mullistavan vaikuttavaksi. Koin hiljaisuuden rajattoman suuruuden.

Kumpaan samaistun?

Hiljaisuus on kuin taivas. Sinne mahtuu loputon määrä pilviä eivätkä ne koskaan pysty peittämään aurinkoa ja tähtiä kuin hetkellisesti. Hiljaisuus on kuin valtameri. Sitä ei muutama sen pinnalla lipuva laiva heilauta. Hiljaisuus on viisautta, joka huomaa melun ja pystyy silti säilyttämään sisäisen tyyneyden, seesteisyyden ja vakauden. Hiljaisuus on valinta. Hiljaisuus on näkökulma. Keskitynkö kokemaan maailman hiljaisuudesta käsin vai kaaoksessa törmäillen. 

Mitä tämä minulle tarkoittaa käytännössä? Meditaatioissa ja mindfulnessissa puhutaan paljon sisäisen tarkkailijan kyvystä kohdata maailman tyynestä keskuksesta käsin. Ikäänkuin myrsky silmästä. Tämän tarkkailijan ominaisuuksia tarvitaan päivittäin, mutta sen tarve korostuu poikkeuksellisissa tilanteissa, vaikkapa juuri matkoilla. Silloin, kun tutut elämämme raamit eivät ole paikoillaan. 
Minulle se tarkoittaa arjessa vaikkapa sitä, että kestän lentokentän hässäkän, bussimatkan venymisen, 'huonon' hotellihuoneen tai minkä muun tahansa reissulla tavallisen häiriötekijän täysin rauhallisena. En saa sätkyä. En ärsyynny tai ahdistu. En reagoi siihen muuten kuin toteamalla mielessäni, että näillä eväillä mennään nyt ja se on ihan ok. Tai että nyt varmaan pitäisi tehdä asialle jotain ja mikä olisi se viisain teko juuri nyt. 

Pystynkö tähän aina? Arvaa vain. En tietenkään. Mutta olen huomannut, että mitä enemmän osaan mennä sinne myrskyn silmään sisälläni ja katselemaan tapahtumia sieltä käsin, sitä paremmin hommat hoituvat. Hotellihuone vaihtuu, koska en ole hermostunut asiasta. Mutta ei tämä rauhallisen tarkkailijan ominaisuus tapahdu itsestään. Se edellyttää tietoista päätöstä. Valintaa. Ja hengittämistä. Tietoista, rauhallista, syvää hengittämistä. 

Jos en pysähdy ihan hetkeksi valitsemaan asennettani viisaammin, tulkitsemaan tilannetta hiljaisuudesta käsin, teen kaiken vain huonommaksi. Hermostuminen ei ole vielä koskaan ratkaissut yhtäkään tilannetta paremmin kuin rauhallinen, etuaivolohkosta tuleva vaihtoehto. Kuten Eija Wager sanoi tiivistäen; ärsyke on neutraali, tulkinta tilanteesta vie joko kärsimykseen tai onneen. 
Jäänkö märehtimään 'ärsykettä', esimerkiksi sitä, mitä joku sanoi minulle/minusta. Vai päätänkö muutaman syvän ja rauhallisen hengenvedon jälkeen päästää irti. 

Olipa kerran kaksi hurskasta pappia, jotka matkasivat luostariaan kohti. He saapuivat joelle, jonka äärellä kaunis nuori neito pyysi apua rivakasti liikkuvan veden ylitykseen. Toinen papeista otti naisen reippaasti syliinsä, kantoi joen yli ja laski maahan. Nainen kiitti ja poistui paikalta.
Matka jatkui kahden papin äänettömästi marssiessa pitkin polkua. Muutaman tunnin kuluttua toinen papeista ei kestänyt enää vaan purskahti tuohtuneena puhumaan - ' Kuinka saatoit kantaa sen naisen joen yli vaikka olemme luvanneet olla koskematta naisiin!'  Johon toinen pappi vastasi - 
' Minä laskin hänet maahan jo tunteja sitten, sinä kannat häntä vieläkin.'


Tämä oliivipuu ei ole isoin, kaunein eikä vanhin lajissaan. Silti se kosketti minua syvästi .


Oliivipuu on aikojen, ilmojen ja ties minkä kolhima. Se on silti äärettömän arvokkaan ja tyylikkään näköinen.

Taivaalle mahtuu paljon pilviä. Mutta ne ovat onneksi aina pienempiä kuin taivas. Näin ajattelen myös ongelmistani. Ne ovat kuin pilviä. Niitä tulee ja menee. Taivas pysyy.

Oliiviöljyä kuluu tunnetusti italialaisessa keittiössä runsain mitoin. Pääsin taas onnekseni kokkailemaan kokeneiden kylän tätien vahtivien silmien alla. Läpäisin testin juuri ja juuri. Tässä valmistuu tomaatti-sipuliseosta bruschetta - leipien päälle. Seos maustetaan yllätys, yllätys, runsaalla oliiviöljyllä ja suolalla. 

Unknown

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.